Oma kehonkuva, kuinka hukassa se usein onkaan?

Sellaista naista ei varmaan löydykään, joka olisi kroppaansa tyytyväinen? Joko se takamus on liian pieni tai sitten yksinkertaisesti liian iso! Puhumattakaan reisistä, ihan tikut tai sitten vaan turhan paksut. Ja vatsasta ei kannata edes aloittaa... Harva varmaan aamulla ekaa kertaa peiliin katsoessaan totetaa, että vitsi näytän hyvältä!

Kun ylipainoa on paljon, kuten mulla aiemmin yli 50 kg, niin sitä toki tajuaa, että on lihava, reilusti ylipainoinen. Mutta jotenkin sitä koko totuutta ei vain näe. Peilistä katsoo vastaan joka puolelta runsas ihminen, mutta valokuvista oikeasti näkee vasta totuuden. Jostain kumman syystä niitä kuvia ei vaan hirveästi ole, sillä iso ihminen yleensä joko ottaa itse niitä kuvia tai pyrkii olemaan jossain muiden takana tai vaikka se tyyny sylissä ettei vatsamakkarat näy. Moni huomennaloitankyllälaihiksen-päätös saa varmasti alkunsa juuri niistä kuvista, kun näkee, että on tainnut karkit ja sipsit tarttua vähän vyötärölle.

Sitten kun paino parissa vuodessa putoaa 35 kg, niin ei sitä ehdi pää mitenkään mukaan, edelleen näkee vain ne huonot puolet itsestään ja peilistä katsoo vastaan väärällä tavalla liian iso takamus tai housujen päällä rötköttävät jenkkakahvat ja jos sitä rasvaa ei enää olisikaan, niin sitten nahkaa, sitä on vaan yksinkertaisesti liikaa vähän joka puolella.

Viime kesänä ihmiset kommentoi tosi paljon mun muuttunutta olomuotoa, mutta itse en vaan nähnyt itseäni pienenä. Näin vaan sen ison mahan ja paksut reidet, en kokenut itseäni pieneksi, saati hoikaksi. Tajusin, että jaloissa on lihasta, mutta koska yläkropassa ei ollut, niin oli vaikea hahmottaa omaa olemustaan. Apuun tuli valokuvat, etsin vanhoja kuvia ja vertailun tuoreisiin ja aina löytyi joku paikka kropassa, mikä oli muuttunut parempaan suuntaan.

Heinäkuussa 2012 otettu, projektia 10 kk takana

Oli myös kuvia, missä olin muiden ihmisten kanssa ja tämä alla oleva kuva on hyvä esimerkki siitä, miten en todellakaan hahmottanut kokoani. Kuva on otettu kesäkuun alussa, kun oltiin menossa Muonioon koskenlaskukilpailuun ja käytiin kuvaamassa vähän laskupaikkaa. Vieressä on ihana ystävä, joka on mun mielestä tosi pieni ja siro ja kun katsoin kesällä tuota kuvaa, niin totesin vaan, että vitsi mä näytän pieneltä :-)

Mä olen tuo huppupäinen

Kannattaa siis ottaa kuvia ja niiden avulla opiskella sitä, että miltä näyttää! Ne aloituskuvat on aina kamalia, siitä ei pääse mihinkään, mutta ne kannattaa ehdottomasti! Ne jos mitkä motivoi, kun ei meinaa muuten jaksaa! Ne motivoi siksi, että niitä katsomalla tajuaa, että mä en halua näyttää tolta enää ikinä!!! Ja kun viereen laittaa sen tuoreemman kuvan, niin huomaa, että mä pystyn tähän, työ palkitaan!

Syksyllä, kun mulla lisättiin ruokaa ja treeniä, niin aika pian tuli sellainen olo, että näytän ihan saksalaiselta kuulantyöntäjältä! Lihasta tuli lisää, samoin keskivartalo pehmeni ja koin oloni paksuksi. Sitten löysin jossain vaiheessa olkapääni ja aloin vähitellen näkemään itseni hieman eri silmin. Tähän toki vaikutti myös se, että sain positiivista palautetta siitä, että olen kehittynyt, että sitä lihasta on tullut. Yksi pt sanoi, että onhan mulla nyt normaalia naista leveämmät hartiat, lämmitti juuri tuona päivänä kovasti :-) Yksi sanoi, että näytän atleettiselta :-) Ja viimeksi oma valkku viime viikolla myhäili tyytyväisenä, kun olkapäät näytti kasvaneen kuukauden aikana.

En mä edelleenkään koe olevani pieni ja siro, mutta olen alkanut näkemään kropassani enemmän ja enemmän niitä hyviä puolia. Tänään herätessäni luin kännykästä heti fb:n kautta tulleen tosi positiivisen viestin ystävältä ja kun hyvällä fiiliksellä kurkkasin hammaspesulle mennessä peiliin, niin ajattelin mielessäni, että onpas mulla kivan näköiset olkapäät :-) En nähnyt hapsottavia hiuksia tai tyynynjälkeä poskea, näin vaan kivat lihaksikkaan näköiset olkapäät!

On ollut aika paljon sulattelemista siinä, että ruokaa tulee lisää ja keho pehmenee, jos nyt niitä lihaksiakin tulee lisää. Tajuan sen, että lihasta ei oikein tule miinuskaloreilla eli ruokaa täytyy vaan syödä, jos haluaa kasvaa. Ja dieetillä lihasta lähtee aina, joten sitä pitää tehdä ihan kunnolla nyt ettei sitten lavalla ole pelkkää roikkuvaa nahkaa! Silti, kun on pari vuotta koittanut pienentyä ja on siinä onnistunutkin, niin pelottaa joskus ihan miniskiittisesti, että mitä jos musta tulee taas iso? Että jos toi maha ei enää lähdekään pois?

Ulkotreeniin lähdössä, eka kerros vaatetta

Viime viikolla kirjoitinkin jo mahasta enemmän, ihan kuvien kera. Toki normisti koitan otattaa lähinnä miehellä sellaisia kuvia, missä näytän hyvältä. Korostetaan mielummin niitä hyviä puolia, ei huonoja. Mun kohdalla se tarkoittaa tällä hetkellä sitä, että jalat saa näkyä, samoin olkapäät ja selkä, ne alkaa olla hyvässä kunnossa. Ei hirveesti sivuposeja, koska maha rötköttää, vaikka kuinka yrittäisin vetää sen sisään...

Ihan kivat jalat ym., mut kyl mä nään vaan ton mahan...

Olkapäätä ja selkää ja pientä jenkkakahvaa...

Mikä oli blogauksen opetus? En tiedä :-) No ei vaan, ottakaa kuvia, pyytäkää puolisoa ottamaan kuvia, ihan projektin alussa ja säännöllisesti muutaman kuukauden välein. Laita ne vierekkäin ja jos et itse näe niissä mitään muutosta, niin pyydä apua puolisolta tai kaverilta, hän näkee ihan varmasti! Olettaen siis, että olet noudattanut jotain ruokavaliota/treenannut, sohvalla sipsia syödenkin muutosta varmaan tulee, mutta ei välttämättä positiivista.

Kun katsot niitä kuvia, niin koita olla takertumatta niihin huonoihin osa-alueisiin. Kuten alussa kirjoitin, tuskin yksikään nainen on kroppaansa tyytyväinen. Mutta ihan jokaisen kropassa on niitä hyviä puolia ja jos et niitä löydä, niin opettele etsimään! Opettele tykkäämään itsestäsi, opettele katsomaan itseäsi aamulla peilistä ja näkemään niitä hyviä puolia, opettele hymyilemään itsellesi ja taputtamaan itseäsi olkapäälle, kun olet onnistunut. Vaikka sanotaankin, että kehitys päättyy tyytyväisyyteen, niin se ei tarkoita sitä ettei koskaan saisi olla itseensä tyytyväinen. Ei se kehitys siihen pääty, että näkee itsessään hyviä puolia, päinvastoin!

Vitsi, mulla olisi tästä vielä vaikka mitä mielessä, mutta alkaa tulla pituutta sen verran, että jatkan joku toinen kerta :-) Huomenna on tiedossa olkapääjumppaa mestarin kanssa ja posetreenit kaverin kanssa. Eilen treenattiin yhdessä selkää ja täytyy sanoa, että tuntuu kyllä just siellä, missä pitääkin! Tehtiin ala- ja ylätaljassa pudotuksia ja taisi saada lihakset vähän erilaista ärsykettä, hieno homma, siivet kasvaa vaan :-)

Ihanaa talvista viikkoa kaikille :-)