Koskenlasku takana!

Reissu oli hieno ja mahtava! Suorastaan loihakka! Ekat kolme laskua mä olin naama ihan messingillä, kun se oli vaan niin siistiä! Sää suosi meitä, aurinko paistoi suurimman osan ajasta ja kaikki varmaan sai väriä pintaan. Mullakin on teippien kohdalla olkapäässä hienot rajat, ne pysyi tosi hyvin lauantaihin asti, eilen alkoivat vasta irtoamaan.

Meidän piti ensin saada aika iso vene, ne oli etukäteen arvottu, mutta sitten sen saikin joku isompi joukkue, kutsuivat sitä Möhköfantiksi. Me saatiin sitten semmonen sirpakka pienempi paatti, joka kastettiin ennen vikaan lähtöä Maddeksi, olihan sentään Madden hääpäivä!

Kannetaan vene lähtöpaikalle, missä muut jo meitä odottaa.

Yhtään vetoa ei ehditty vetää, kun oltiin vika joukkue vedessä. Pari metriä taidettiin meloa lähtöpaikalle, joten lähtö ei kovin huippumenoa ollut :-) Mä en oo koskaan edes soutanut, joten aika alkeista piti meidän mahtavan kipparin Janin lähteä meidän kanssa :-) Ekassa laskussa mentiin vähän kivien kautta ja siinä menetettiin sitten aikaa.

Siirtymävaihe ekan laskun jälkeen oli aika pitkä, mietin jo, että siinähän menee kaikki mehut, kun melottiin. Mutta loppujen lopuksi se tosi vähän otti mihinkään, mulla ei kädet kipeytyneet ollenkaan. Ehkä opin heti oikean tekniikan? Käsillähän sitä ei pitänyt tehdä vaan enemmänkin keskivartalon lihaksilla. 

Toka lähtö oli head to head eli aikojen perusteella meille oli valittu parit. Me hävittiin, mut se ei niin haitannut, eipähän tarvinnut meloa samaa uusiksi :-) Oltiin kuitenkin hyviä omasta mielestä, ei mitään hävettävää! 

Tässä välissä oli lounastauko ja me syötiin omia eväitä. Istuttiin nurtsilla, nautittiin auringosta ja relattiin.

Kolmas lähtö oli sitten mua ainakin etukäteen eniten pelottava eli se Äijäkoski. Melottiin taas jonkin matkaa lähtöpaikalle, mikä oli Ruotsin puolella. Järjestyksessä lähdettiin ja tarkoitus oli kiertää viisi porttia. Me oltiin jo etukäteen päätetty, että vaarallisin jätetään väliin, ei lähdetään riskeeraamaan, sillä siinä olisi paatti kaatunut todella helposti. Lasku ei ollutkaan niin pelottava, kun luulin, toki oli menoa ja vaarallisia tilanteita, mutta niin sikasiistiä :-) Meni ihan kohtuullisesti, mulle jäi vähän epäselväksi, että saatiinko 2 vai 3 porttia. Nopea kisa oli! Alla pätkä meidän laskusta, mä istun tuossa edessä vasemmalla, vihreä paita päällä. Jalka irtosi jossain vaiheessa ponttoonin välistä ja sen takia taisin olla tuossa hetken melomatta. Aina ei kyllä ylettänyt edes veteen :-)

Sitten hypättiin bussiin ja siirryttiin vikalle lähtöpaikalle. Kippari kehui meidän tiimiä, oli ilmeisesti odottanut jotain toisilleen tiuskivia bitchejä, ihmetteli, kun puhuttiin niin nätisti toisillemme :-) 

Meidän oli tarkoitus meloa n. 4 km. Lähtö oli yhteislähtö niin, että parhaiten siihen mennessä sijoittunut oli rannassa ensimmäisenä ja siitä sitten järjestyksessä rantaa myöten kaikki muut, veneet vierekkäin perät pusikossa. Kipparit meni 10m päähän rannasta ja kun lähtökäsky kävi, niin kipparit juoksi veneisiin ja lähdettiin matkaan. Meillä oli nopea kippari ja melonta alkoi tosi hyvin, mentiin aika alkumatkasta kai parinkin joukkueen ohi.

Vähän matkaa meni tosi hienosti, mutta sitten tuli ns. stoppariaalto ja meidän vene nousi pystyy ja kaatui takan olevan veneen päälle. Kaikki selvisi onneksi säikähdyksellä. Mua ei ehtinyt kukaan noukkimaan veneeseen ja kelluin pitkän pätkän pitäen kiinni väärin olevasta veneestä, laskin sen "pelottavan" koskenkin veneessä roikkuen. Muut meidän tiimistä pääsi onneksi nopeammin kilpailijoiden veneisiin ja pääsivät vauhdikkaasti maaliin asti. 

Toi veneestä lentäminen oli kyllä aika pelottava kokemus. Tajusin, kun meidän veneen keula alkoi nousemaan, sitten olinkin jo veden alla ja kun yritin nousta ylös, niin tajusin, että mun yläpuolella menee toinen vene. Kun vihdoin pääsin pintaan, niin muistin, että jalat piti laittaa menosuuntaan päin, vilkaisin ympärilleni, että mihin päin vesi virtaa ja aloin kuulla huutoa, että uikaa, uikaa. Näin, että yksi vene on tulossa kovaa vauhtia kohti. Meinaa iskeä pakokauhu, yritän uida, mutta se on tosi vaikeaa virran vuoksi.

Huomaan, että lähellä on väärin päin vene, mistä roikkuu ihmisiä, viereen tulee myös kajakki, josta mulle ojennetaan mela. Luulin ensin, että hän vetää mut turvaan, mutta sitten tyyppi irroittaakin otteen. Oon vähän että WTF, mitä mä tällä melalla teen, kun eihän mulla oo venettäkään?! Sitten tajuan, että se mela kelluu :-) Tajuan myös, että voin ojentaa sen pään veneessä roikkuvalle ihmisille, joka pystyy ehkä vetämään mut venee luokse. 

Ensimmäinen yrittäjä ei mua saa vedettyä, mutta toinen onnistuu. Roikumme yhdessä sellaisessa pienessä metallikoukussa, mikä on veneen perässä ja onkohan keulassakin? Tässä vaiheessa ajattelin, että huh mikä kokemus, mutta selvittiin! Koitan vaan hengitellä. Näen veneen lähellä moottoriveneen ja mietin, että kohta mut nostetaan veneeseen ja turvaan. Virta vie kuitenkin kovaa vauhtia eteenpäin. Jossain vaiheessa näin, kun meidän kippari hyppää sankarillisesti sen veneen päälle, missä roikun. Kysyi multa, että pärjäänkö mä? Vastasin etten tiedä, sitten se otti otteen mun liivien remmeistä maaten X-asennossa siinä veneen päällä. Kertoi aina, kun tuli iso aalto, niin osasin varautua. Hetken oli taas turvallisempi olo.

Kippari ja minä ennen kisaa

Sitten näen, että se Äijäkoski, se pelottava koski, on ihan lähellä. Tajuan, että meitä ei mitenkään kukaan ehdi enää sieltä pelastamaan. Vene kääntyy niin, että mä olen selkä menosuuntaan, ei mitään havaintoa, että miten mun jalat on. Ehdin miettimään, että mitä jos mun kädet irtoo, mitä jos mä en jaksakaan pitää kiinni ja lennän jonnekin kivikkoo? Mitä jos lyön jalkani tai selkäni johonkin kiveen? Muistan myös miettineeni, että onneksi mä käyn salilla! Miehen kanssa oli puhetta, että vuosi sitten en olisi varmasti jaksanut noin hyvin tota, mun silloisella massalla ja lihaskunnolla. 

Meidän kippari oli kyllä mun sankari! Itse pidin koukuista kiinni, mutta mua auttoi tosi paljon se, että se oli siinä ihan vieressä, piti liiveistä kiinni, kertoi, kun aalto tulee, rauhoitti. En oikein muista siitä itse koskesta mitään. Koitin vaan hengittää rauhallisesti, sisään ja ulos, sisään ja ulos. Välillä meni pää veden alle.

Aika pian Äijäkosken jälkeen mut vihdoin nostettiin veneeseen, joka oli täynnä toisen joukkueen jäseniä, olin ilmeisesti viimeinen, joka noukittiin ylös. Se oli meidän vene, kippari oli saanut sen käännettyä, mutta ei sitä toista venettä. Multa kysyttiin, että oonko sen veneen jäsen ja kerroin, että oon. Kysyivät, että montako meitä oli ja tiedänkö missä muut on? Sanoin, että meidän kippari on siellä toisen veneen päälle, muista ei ole tietoa. Veneessä oli kaikki sen toisen joukkueen jäsenet, yhtä lukuunottamatta, se tuli kajakin kanssa. 

Siinä vaiheessa aloin hätääntyä, että missä muut on? Pelastaja veneestä huusi rantaan, että 4 puuttuu. Kuulin myöhemmin, että rannassa olijat oli tietenkin huolissaan siitä, että missä mä olen, kun kaikki muut oli siellä. Rannassa onneksi pian nähtiin toisemme!

Sitten meidät vietiinkin pikaisesti ensiaputätien johdolla kotaan, missä oli avotuli. Saatiin lämpöpeittoa ympärille ja kuumaa mehua. Mä tärisin ihan älyttömästi enkä pystynyt heti mitään juomaan, kun ei vaan muki pysynyt kädessä. Olin kylmissäni, mutta myös kauhuissani. Sain kuitenkin mehun juotua ja kun meidän joukkueen skumppa tuotiin ja kippari sen avasi, niin otin kyllä sitäkin! Valmentajalle laitoin eilen meiliä, että skumppaan tuli sorruttua, mutta oli ymmärtäväinen :-)

Lämpöpeiton sisällä

Mä olin kyllä tosta aidosti järkyttynyt ja oon tapahtuneesta asti suurimman osan ajasta kelannut vaan tota vedessä oloa. Lauantaiyönä en oikein pystynyt nukkumaan, heti kun laitoin silmät kiinni, olin siellä koskessa ja tunsin kelluvani. Eilen paluumatkalla junassa jokainen puro tai pieni koski, mikä virtasi, aiheutti pientä ahdistusta ja ajatuskin uudesta melonnasta pelotti. Viime yön nukuin ihan hyvin, mutta olin kuulema alkuyöstä kovasti säpsähdellyt. 

Vaikka tänäänkin olen asiaa kelannut melkein koko ajan ja töissä parille ihmiselle siitä kertonut, niin olo on kyllä parempi. Ensiaputäti kyllä sanoikin, että jos alkaa ahdistamaan, niin pitää sitten puhua asiasta muille. Tää asian kirjoittaminen auttaa mua toivon mukaan myös, yleensä kirjoittaminen on ollut mulle paras tapa työstää asioita. En halua alkaa pelkäämään vettä ja oon aika varma, että lähden ens kesänä samalle reissulle uudestaan! Tuolla ei ole 7 vuoteen kisassa vene kaatunut, joten on epätodennäköistä, että se tapahtuisi uudestaan ja jos tapahtuisi, niin tiedänpähän, miten toimia :-) Mut kyllä mä tästä jonkinlaisen trauman sain ja varmaan menee jonkin aikaa, että se menee ohi. Elämänarvot ei menneet uusiksi, mutta huomaan, että vähän tää on laittanut mietityttämään, että mikä elämässä on tärkeätä. 

Semmonen reissu! En oo koskaan hakeutunut vaarallisiin paikkoihin, en haaveile benji-hypystä tai laskuvarjohypyistä, en oikeastaan haluaisi edes sukeltaa. Mutta kunhan tästä nyt tokenen, niin enköhän mä muistele tätä ihan mielettömänä kokemuksena!