Kouluviikko oli mulle jotenkin tosi raskas. Heti maanantaina päästiin miettimään, että mistä tullaan, missä ollaan ja mihin menossa. Siitä se alamäki sitten alkoi. Kyllä mä tiedän, mistä tulen, mutta missä mä olen ja mihin mä menen? Mitä mä haluan? Ja onko mun ns. aiemmasta elämästä hyötyä tässä ammatissa?
Mut livenä tuntevat tietävät, että en todellakaan ole mikään eräjorma! En ole oikein koskaan luonnossa viihtynyt, olen juuri niitä, ketkä pelkäävät enemmän metsässä kun suurkaupungin kaduilla. En muista koskaan pelänneeni vaikka Shanghain kaduilla yksin liikkuessani, mutta vähän hämärässä jo 200m päässä kotoa metsäpolulla... hui!
Miksi mä sitten opiskelen erä- ja luonto-oppaaksi??? Saan nykyään luonnosta ihan mielettömästi! Nautin siellä liikkumisesta todella paljon, tykkään juoksennella metsäpoluilla, väistellä kantoja ja asettaa jalkani puiden juurien väliin. Metsä on jotenkin ihan eri maailma, siellä vaan jotenkin aika pysähtyy, huolet kaikkoaa ja stressi katoaa, mihinkään ei ole kiire.
Viimeiset neljä vuotta olen ollut kahvilassa/ravintolassa töissä. Parasta siinä oli asiakaspalvelu ja vaikka mulla nyt opintovapaalla ei ole ollutkaan töihin ikävä, niin jonkin verran kaipaan kyllä niitä asiakkaita ja jutustelua heidän kanssaan. Tykkään ihmisistä! Haluan olla ihmisten kanssa tekemisissä, mutta haluaisin antaa heille enemmän kun vaan ilmaisen kahvin family-kortilla tai halvat lihapullat.
Olen hurahtanut myös aika kivasti tohon liikkumiseen ja jos nyt pitäisi se toiveammatti sanoa, niin kyllä se jollain tavalla ihmisten liikuttamista olisi. Vaikka itse treenaankin 5 krt/vk kuntosalilla ja niistä yhden treenin pt:n kanssa, niin en ainakaan tällä hetkellä näe itseäni personal trainerina, siis kuntosalilla. Toiminnallinen treeni kiinnostaa ja ehkä sellaisten vetäminen. Jonkinlaisten toiminnallisten treenien vetäminen luonnossa kenties?
Mutta siis, vähän olen hukassa nyt tän koulun kanssa. Avauduin siitä onneksi meidän ryhmää vetävälle opettajalle ja tänään tovi asiasta juteltiin. Kehitystä on tapahtunut tässäkin, ennen mä tässä vaiheessa lopetin vaan koko koulun, nyt sentään uskallan/osaan avata suuni, kun tuntuu ettei homma toimi. Fiilis tän päiväisen keskustelun jälkeen on parempi ja sitouduin tänään hommaan mukaan entistä tiukemmin! Kaikkea mahtavaa me tullaan koulussa tekemään, koitan nyt vaan nauttia siitä kaikesta ilman isompia paineita näytöistä sun muista. Mä ehkä hajotan itseäni tällä hetkellä vähän liian moneen juttuun, monta isoa projektia menossa samaan aikaan, onneksi ei sentään enää töitä näiden muiden lisäksi. Koitan nyt pähkäillä, että miten nää kuviot menisi nätisti ilman, että saan niistä liikaa stressiä, sillä sitä mä en halua!
 |
| Kurpitsakeitto ja nokipannukahvit tulilla |
Laitoin viikonloppuna meiliä myös valmentajalle. Koulun lisäksi viime viikolla rassasi yksi ihmissuhdehässäkkä ja fyysinen väsymys, mikä johtui tuosta ajamisesta. Mulla tulee kouluviikkoina aika tarkalleen 1000 km ajoa ja etenkin noi pimeät aamut rasittaa aika paljon. Koulun päättyessä olen todella väsynyt ja kun siihen laittaa päälle noi kaikki negatiiviset fiilikset, niin voitte arvata, että vanhan sokerihiiren tekee mieli sortua karkkipussiin jos toiseenkin! Todella vaikea yhtälö! Mut onneksi on valmentaja, jolle avautua ja joka tajuu ja tukee!
No, mut nyt on kouluviikko takana, vähän uskoa itseen saatu taas kerättyä ja huomenna pääsen treenaamaan Killen kanssa, joka on itse positiivisuus nykyään :-) Kannattaa lukea Killen viimeisin blogaus, siinä oli paljon asiaa! Toivon, että huomisen treenin aikana herra saisi taottua vähän tota hyvää fiilistä munkin pääkoppaan! Seuraavat kolme viikkoa tulee olemaan taas tiukkaakin tiukempaa treeniä ja mä niin tykkään siitä! Lepopäiviä ei mun treenisuunnitelmissa hirveästi ole, mutta pidän kyllä ylimääräisiä heti, kun siltä tuntuu. Oma kroppaa on nyt opeteltava kuuntelemaan.
No, nyt on avauduttu tännekin, semmosta se välillä on. Oon niin peruspositiivinen 24/7, että itseäkin ihan kummastuttaa, miten voikin välillä ahdistaa niin! Ja miten sitä putoo ihan täysin, ensin on kaikki niin jees ja sitten yhtäkkiä tuntuu ettei musta ole mihinkään. Mut tää kai kuuluu elämään, aina ei voi aurinko paistaa, että siitä jaksaa nauttia, pitää vaan välillä olla vähän sadepäiviäkin, niin mä luulisin.
Nyt lähden koiran kanssa ihmettelemään tuota pelottavaa pimeää metsää, ei vaan, mennään valaistuja lenkkipolkuja, ei ne pelota. Koittakaahan nauttia elämästä, mäkin koitan!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti